Jos haluat tutustua uudempiin blogikirjoituksiini, napsauta itsesi osoitteeseen www.tarmoerkale.blogit.fi.

Sanojen alkuperän selvittäminen eli etymologia paljastaa joskus hämmästyttäviä yhteyksiä. Englannin kielen tutkijat ovat jo kauan sitten havainneet sanoilla testify ’todistaa’ ja testicle ’kives’ olevan jotain yhteistä. Vuosituhansien taakse alkuperäiskieliin ulottuva tutkimus ei ole tänäkään päivänä antanut asialle mukiinmeneviä selityksiä, mutta populaareja teorioita on kylläkin sukeutunut.

Suosituimman olettamuksen mukaan muinaiset roomalaismiehet asettivat oikean kätensä kiveksiinsä ja vannoivat kallisarvoisina pidettyjen kivestensä kautta, ennen kuin saivat antaa pätevän todistuksen oikeudessa. Tavasta pitäisi löytyä viittaus myös Raamatun Vanhasta testamentista. Teoria oikaisee kätevästi mutkat, mutta valitettavasti roomalaisten juhlallisesta valanvannonnasta ei ole luotettavia todisteita. Tarkempi tutkimus on paljastanut, että mainittu raamatunkohta viittaakin reiteen, koska se symboloi voimaa ja sijaitsee lähellä tärkeitä elimiä. Tämä väärinkäsitys lienee koko legendan moottori. Mihin nainen olisi sitä paitsi asettanut kätensä vannoessaan?

Vakavasti otettavampi tutkimus on selittänyt yhteyttä muun muassa niin, että vanha kreikan ’puolustusasianajajaa’ merkitsevä parastates-sana, jonka voisi kirjaimellisesti kääntää vaikkapa sivussaseisojaksi, kytkeytyy yleisesti kaikenlaisiin ’parillista’ merkitseviin sanoihin. Siten se olisi liittynyt muihinkin parillisiin ruumiinosiin, kuten käsiin ja silmiin – ja sittemmin myös kiveksiin. Tällaisesta tapahtumaketjusta on häilyviä havaintoja muistakin kielistä.

Oli miten oli, näin saataisiin ne roomalaiset syypäiksi tähän noloon yhteensattumaan, sillä tunnetusti jokainen asiallinen historiankirjoitus alkaa sanoilla ”Jo muinaiset roomalaiset…”

Olin keskellä keskustelua, jonka suulain osallistuja kertoi toimivansa pienen yhdistyksen sihteerinä. Jonkin kirjoituksen julkaisun jälkeen oli yhdistystoveri jäkättänyt hänelle puuttuneesta pilkusta ja erilleen kirjoitetusta yhdyssanasta, mihin tämä keskustelija ajatteli keksineensä tyhjentävän vedon: ”Kysy vain minulta, jos et ymmärrä!”

Mielessäni ajattelin asian olevan juuri päinvastoin. Kirjoittaja ja lukija ovat samalla viivalla tässä tekstintäyteisessä yhteiskunnassa, ja pikemminkin kirjoittajan tulisi olla se, joka kysyy. Onko tekstissä jotain, mitä lukija ei ymmärrä? Maailmassa on pilvin pimein tekstejä, joita kukaan ei jaksa lukea, koska niitä ei ole kirjoitettu kenellekään.

Tarinan kuvailema kirjoittaja on silti ylemmyydentunnossaan valitettavan yleinen. Keskustelijan viittaamaa tekstiä tuntematta en osaa sanoa, olivatko toverin jakamat kielenhuollolliset huomautukset todella silkkaa näsäviisastelua vai sekaannuttivatko ne lukijoita epämääräisyyksillään. Nöyrä ja oppia ottava asenne veisivät kuitenkin pidemmälle.

Kielen normien olemassaoloa ei huomaa, ennen kuin joku rikkoo niitä. Rikkoja voi olla lapsi, ulkomaalainen tai oikeasti ihan kuka tahansa meistä, päivittäin, tunneittain. Kieltä tutkittaessa on tärkeää myös se, mikä ei ole kieltä. Jopa kielitieteen sisällä on alkanut elää villinä käsitys ”kaikki on luvallista”.

Touhussa unohtuu helposti se, että kieli kuin kieli perustuu aikojen saatossa syntyneisiin toinen toistaan helläkätisempiin sääntöihin. Ja jos näitä toimivia normeja ruvetaan inhoamaan ja peräti niiden olemassaoloa kumoamaan, tullaan siihen, että minäkin puhun virheetöntä amharaa!

Mikä on ihmisen anatomian ja sen evoluution vaikutus ihmiskieliin? Ihmisen tärkein aisti on hänen näkönsä. Mutta kieli ei edellytä näköaistia, vaan pikemminkin kuuloaistia. Ilman näköä sanaston rakenne olisi kuitenkin erilainen: siitä puuttuisi esimerkiksi väri-ilmaukset (vihreä, liila), monet kuvailevat adjektiivit (kaunis, kalpea) sekä lukuisat ihmisyyteen liittyvät innovaatiot (elokuva, taidemaalari).

Suurin osa nykyisistä tähtitieteilijöistä uskoo Maan ulkopuolisen älyn olemassaoloon, joten voi hyvinkin kaukaisella eksoplaneetalla asustella eliöitä, jotka viestivät syvän typpimeren pohjamudissa tyystin ilman näköä. Kieltä käyttääkseen ei välttämättä tarvita näköä edes maan kamaralla, sillä kuurosokeat voivat viittoa koskettamalla toistensa käsiä eli taktiilisti. Silti heidän kielensä ovat hyvin kehittyneitä ja hienovaraisia.

Jos tallustellaan vielä pidemmälle, eliöt tulevat toki toimeen myös ilman kieltä. Kieli vaatii kehittyäkseen tarpeeksi älykkyyttä, mutta älykkyyden kehittyminen ei ole itse asiassa mikään selviytymisratkaisu kosmoksessa. Todelliset telluksen selviytyjäthän löytyvät pesemättömistä käsistämme. Bakteeri sietää jäädyttämisen ja keittämisen, mutta suomalainen napisee jo kesäkuun helteellä.

Toisaalta kehittynyt hajuaisti mahdollistaisi runsaamman hajusanavaraston. Kun esimerkiksi yhdistettäisiin suden terävä hajuaisti ja ihmisen äly, saataisiin – no, ihmissusi. Mutta voisimme käyttää huomattavasti tarkempia ja monipuolisempia ilmauksia ilmaistaksemme erilaisia hajuja, tuoksuja, lemuja, katkuja, käryjä ja erityisiä mädästä lihasta vapautuvan löyhkän asteita.

Myös aistimien sijainnilla on väliä. Jos ihmisen silmät olisivat kehittyneet vaikkapa hänen kämmeniinsä ja kädet toimisivat tuntosarvien tavoin maastontähystiminä, maailma hahmotettaisiin eri tavalla. Mikä kiehtovinta, meillä ei olisi silmälaseja (sangat vääntyisivät) eikä sanontaa kun silmä välttää, sillä opettaja voisi taululle kirjoittaessaan samalla tarkkailla toisella silmällään luokkaa.

Käsittelyä voisi jatkaa loputtomiin, mutta lienee parasta lopettaa tähän.

Liberaalina aikana kansa käy ymmärrettävästi ylikierroksilla vanhoista jääräpäisistä arvoista. Onko etunimien valinta tehty liian ahtaaksi?

Nykyinen nimilaki torjuu esimerkiksi muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastaisen, toista sukupuolta edustavalle annetun taikka sisaruksen jo omistaman nimen. Poikkeuksena laki voi silti antaa sallimuksensa poikkeavaan nimeen, jos takana on uskonnollisia tai perhesyitä. – Toisaalta on vanhastaan nimiä, joita on runsaasti sekä naisilla että miehillä (Rauni, Kaino), mutta lain lemuava henki on tämä.

Minusta pienen lapsen oma etu ei saa liiassa nimeämisintoilussa unohtua. Varjopuolena näen nimenkantajan pahimmillaan vuosikausien taakan: kaikki eivät halua vartuttuaan kantaa mitä erikoisimpia nimiyhdistelmiä ja lisäksi tavata niitä kirjain kirjaimelta kouluvuodet läpeensä. Joku räiskyvällä persoonalla varustettu voi haluta erottua hinnalla millä hyvänsä, mutta toisille se voi koitua rasittavaksi riippakiveksi. Tässä ääripäätä osoittava linkki uutiseen yhdysvaltalaislapsesta, jota vanhemmat menivät vihaamaan niin syvästi, että nimesivät Adolf Hitleriksi.

Erikoinen nimi ei oikeuta kiusaamiseen, mutta koskapa kiusaajat ovat oikeutuksista piitanneet. Ruotsissa toiseksi nimeksi voi antaa naiselle miehen ja miehelle naisen nimen, siitä esimerkkinä otsikon jälkimmäinen nimiparivaljakko Jan-Olov Madeleine. Otsikossa ensin mainittu Mirumaru on oikea suomalainen etunimi. Suomeenkin lienee tulossa sukupuolineutraali nimilaki, koska Ruotsissakin on myönnytty siihen suuntaan, ja suomalainen päättäjä kääntää aina katseensa länteen. Nimenannossa on olennaisena kriteerinä perinteisesti ollut sukupuoli, joka on kertonut, tuleeko lapsesta Laura vai Lauri.

Nimierikoisuuksien tavoittelun ongelma on vähän sama kuin uskonnon luonnollistuminen arkielämässä. Pidän hämmentävänä pikkulapsen kutsumista vaikkapa katoliseksi lapseksi tai muslimilapseksi. Et todennäköisesti sinäkään heti havaitse mitään erikoista… Silti 99 % ihmisistä kauhistelisi, jos lapsia alettaisiin vakavalla naamalla luonnehtia marxilaiseksi lapseksi, kapitalistiseksi vesseliksi tai ateistiseksi pikku junioriksi, vaikka adjektiivimääritteillä ei ole mitään laadullista eroa. Lapsi on luonnollisemmin katolisten vanhempien lapsi. Missä menee lapsen vapauden ja vanhempien vastuun raja?

Yhdysvaltalaisesta kulttuuripiiristä saapuvissa elokuvissa poliisi lukee epäillylle hänen oikeutensa. Kaava on usein tämäntapainen:

”Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää oikeudessa todisteena sinua vastaan. Sinulla on oikeus asianajajaan, joka voi olla läsnä kuulustelujen aikana. Jos sinulla ei ole varaa asianajajaan, sellainen voidaan osoittaa sinulle. Oletko ymmärtänyt oikeutesi?”

Taustalla on muuan Ernesto Miranda -niminen epäilty, joka oli tietämätön siitä, mistä ei kannata puhua (moni ei tiedä sukujuhlissa nytkään). Hän nosti jutun, jonka korkein oikeus hänen voitokseen laski. Päätös mukaili länsimaisia oikeusperinteitä: rikollisen ei tarvitse edesauttaa oman syyllisyytensä selvittämisessä. Hän saa toisin sanoen pysyä vaiti – mutta myös sepitellä satuja ja näin rasittaa tutkimuksia. Tässä harvinaisessa katsauksessa tutustutaan tarkemmin, mitä normeihin on ylöspantu.

Rikolliskandidaatin yhyttänyt apulaisseriffi saa esittää rikokseen liittyviä kysymyksiä vasta oikeuksien luvun jälkeen. Tämä selvää. Toisaalta oikeudet tarvitsee lukea vain silloin, kun on mahdollista, että epäillyn vastauksia saatetaan käyttää oikeudessa. Poliisi voi aivan hyvin jättää kysymykset myöhemmälle ja tehdä pidätyksen ihan tuosta noin vain. Ja jos oikeuksia ei lueta, rikolliselta voidaan tiedustella vain henkilötietoja, kuten nimi, osoite ja syntymäaika.

Voi siis käydä niin surkuhupaisasti, että ylitsepääsemättömän verkkoaidan edustalla poliisin jalasta alas maahan vetämä ja ranteisiin ketjulla yhdistetyt rinkulat saanut rosmo tunnustaa oikopäätä särkeneensä Mrs. Suppenwafferin kasvihuoneen etelänpuoleisen ikkunan viemäriin heittämällään baseballmailalla. Mutta… oikeuksia ei ehditty lukemaan, joten ilmiselvää tunnustusta ei oteta hyväksyttäväksi todisteeksi. Epäilty ei näet ollut tietoinen ”oikeuksistaan” ja siten ”luopunut” niistä.

Oikeuksien lukemisen jälkeen esitettyyn kysymykseen ”Oletko ymmärtänyt oikeutesi?” pitää antaa selkeä vastaus. Ynähtelyjä ja murahteluja ei lasketa, ei myöskään hiljaisuutta. Hiljaisuus ei sananlaskuista huolimatta ole myöntymisen merkki, vaan epäilty voi olla muunkielinen. Siinä tapauksessa että amerikkalainen (poliisi) osaa jotain toista kieltä kuin englantia eli kykenee kääntämään oikeudet muulle kielelle, tämä käännös on tapana tallentaa.

Pakollisena poikkeuksena: voi Miranda-varoituksen jättää lukemattakin, mutta silloin on vaarassa yleinen turvallisuus. Tällainen tilanne on kyseessä silloin, kun sankaripoliisi nappaa häijyn konnan ja karjuu tätä kertomaan numeroyhdistelmän aikapommiin, joka on säädetty räjähtämään 1–2 minuutin kuluttua läheisessä koulussa tai päiväkodissa, jossa on mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä.

No kuinka Suomessa? Suomessa ei ole omaa ”Markku-varoitusta”. Rikoksesta epäillylle pitää kertoa hänen asemansa ja se, mistä häntä syytetään. Henkilötiedot on rikoksesta epäillyn luonnollisesti aina kerrottava. Esimerkiksi pidätetyn säilössä pitämisestä on tarkemmat lakinsa. Nämä faktat, eikä juuri muuta, kertoi minulle muuan rikosylitarkastaja käymässämme puhelinkeskustelussa. Tässä maassa poliisi siis tavallaan luottaa kansalaisten omaan lakituntemukseen ja aivotoimintaan, ja hyvä niin.

Aina sanotaan, että vanha kansa tiesi kaiken. Ani harvoin puhutaan kuitenkaan siitä, että vanhat viisaat puhuivat joskus rytmikkäästi ristiin. Miksi ei pidä mennä merta edemmäs kalaan, jos ruoho on kuitenkin vihreämpää aidan toisella puolella? Voiko aikainen lintu napata madon, jos ilta on joka tapauksessa aamua viisaampi? Miksi moni kakku on päältä kaunis, mutta koiraa ei silti ole karvoihin katsomista? Jos kukaan ei ole seppä syntyessään, miksei vanha koira opi uusia temppuja?

Kirjoittamisen opettajat ja kouluttajat puhuvat alituisesti tiiviin kirjoittamisen eduista. Joskus on kuitenkin paikallaan hieman selittää tai nykykielessä avata. Tässä esimerkkinä tunnettu ja usein ihmetelty runo:

Tunnolle kapalo kaavan

tuskalle kapulavyö

näyttämätöntä haavan

ei susi sutta syö.

Ymmärrätkö sen ensi lukemalta? Minä en ainakaan ymmärtänyt. Mikä siinä sitten on hankalaa? Kielitieteilijät käyttävät sanaa ellipsi kuvaamaan toistuvan rakenteen poistoa, kuten lauseessa ”Äiti nukutti tytärtä ja isä [] kissanpentuja”. Lauseesta poistettua osaa ei tekstiyhteys vaadi (sehän on kertaalleen mainittu), ja rakenne tulee – taloudellisesti – toimeen ilman sitäkin. Tässä runossa on ellipsiä niin runsaasti, että se jo kumoaa ekonomisen vaikutuksen. Vähän niin kuin autosta haluttaisiin vähän kuluttava ja lopulta siitä myytäisiin moottori.

Toiseksi runon sanajärjestys heittelee häränpyllyä, sillä lukijalle on raskaampaa tulkita jatkuvaa käänteistä sanajärjestystä kuin ajoittain vaihtelevaa sanajärjestystä. Suomihan on perusolemukseltaan subjekti-verbi-objekti-kieli. Lyriikassa tällaisilla yleisillä tehokeinoilla todellakin tehdään ilmaisusta vaikeatulkintaista, mutta siinä piilee myös runojen arvoituksellisuus ja yllätyksellisyys. Jos runot pitäisi kirjoittaa kieltä venyttämättömällä normaaliproosalla, ne eivät olisi runoja.

Jos et ole vielä ratkaissut runon arvoitusta, annetaan sija selkosuomelle. Tunnolle asetetaan ”kaavan kapalot”, mikä tarkoittaa sitä, että omat tuntemukset pyritään piilottamaan käyttäytymällä kaavamaisesti. ”Kapulavyö” on yleensä vaikein tulkittava: se tarkoittaa itse asiassa suukapulaa, jolla suljetaan tuskan suu. Ja koska susi on lihansyöjä ja saattaa popsia jopa lajitoverinsa, suteen joka ei paljasta muille haavojaan, ei toinen susi kajoa. Sanomaksi voi siis ajatella vaikka sen, että joskus kannattaa hukuttautua massaan!

Ihmiset, jotka väittävät kohdanneensa (syrjäisellä metsätaipaleella) ulkoavaruuden muukalaisia, kertovat näiden aina antaneen kaunopuheisia elämänopetuksia. Toisin sanoen fiinejä fraaseja mutta samalla löysiä latteuksia. Mikseivät alienit koskaan tuo esille mitään mielenkiintoista? Matemaatikot miettivät päänsä puhki Riemannin hypoteesin ja Hodgen konjektuurin kimpussa. Vastauksia kiikuttavat aika-avaruuden matkaajat heittäisivät roppakaupalla vettä ufouskovien vaimeasti sihisevälle kiukaanpahaselle.

Matematiikan kieli sentään lienee universaali; kaavojen muoto ja merkintätavat ehkä vain poikkeavat maapalloittain tai galakseittain. Mutta avaruuden muukalaisille selkeän kaavan muotoilemisen ei pitäisi aiheuttaa ongelmia, jos ne (he?) osaavat vaivatta tuottaa ihmisen ymmärtämää puhetta tai jopa tekstiä. Muukalaisilla pitäisi olla hämmästyttävän kätevä käännöskone, jotta ne kykenisivät reaaliaikaisesti kommunikoimaan eri planeetalla asuvan, sattumanvaraista kieltä puhuvan metsäretkeilijän kanssa. Kaikki tämä tapahtuu vieläpä – erään silminnäkijän mukaan – avaruusolion suun pysyessä kiinni.

Toisena vaihtoehtona päästään kielitieteellisesti kiehtovaan ajatukseen kaikkikielestä. Termi on juuri väsäämäni ja tarkoitan sillä kuvitteellista kieltä, joka samalla edustaa kaikkia kieliä ja toimii niiden yhteisenä metakielenä. Eli avaruusolio puhuu omaa zxpwenqoq-kieltään, mutta se kääntyy automaattisesti suomeksi (tätä tukevat omassa viitekehyksessään myös monet yksijumalaisten uskontojen teologit puhuessaan jumalansa viestinnästä). Täydellinen, viiveetön automaattikäännös kuulostaa valitettavasti satumaisen typerältä. Vaikka maapallon kieliteknologia ottaa isoja harppauksia käännöskoneiden kehittelyssä ja saattaa tulevaisuudessa vähentää ihmiskääntäjien tarvetta, täydellisyyteen ne eivät yllä. Silti ne oppivat jatkuvasti virheistään ja hyödyntävät kasvavia käännösmuistejaan, mikä osaltaan murentaa kielten välisiä muureja.

Oli miten oli, valovuosien matkoja taittava muukalaiskolonna hallitsisi mitä luultavimmin käsittämättömän mutkikkaan tekniikan, joten miksipä ei alieni osaisi hyödyntää kieltäkin mitä verrattomimmilla menetelmillä. Historia tarjoaa esimerkkejä ihmisten lyhytnäköisyydestä: lentokonetta pelättiin ja kirottiin vielä sata vuotta sitten. Luovuus ja mullistavat ajatukset on poltettu roviolla lukemattomat kerrat. Tyhjyydessä näkee kauas – mutta ei ole mitään nähtävää.

Alkusanat. Alkusanoissa kirjailijat aina selittävät, mitä hienouksia ovat menneet tekemään. Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa siten, että tekstissä on sekä vokaaleja että konsonantteja. Tässä päämäärässä uskon myös pysyneeni.

Erikoinen tutkimus on osoittanut, että pelkät vokaalit voivat joskus ohjata kuulijan tai lukijan tulkintaa. Tutkimuksessa näytettiin koehenkilöille kahta kuviota, joista toinen oli pehmeän ja toinen terävän muotoinen. Ne pyydettiin nimeämään pikiksi ja pakaksi. Tulos oli kiehtova: merkittävä osa vastaajista nimesi terävän kuvion pikiksi ja pehmeän pakaksi. Ilman että osasivat antaa järkevää syytä.

Huulten asennolla lienee siis tiedostamatonta vaikutusta myös kielelliseen hahmotuskykyyn. Vokaaleista i ääntyy suppein huulin ja edessä, kun taas a ääntyy väljin huulin ja takana. Hämmästyttävästi tämä piilotajuinen fyysinen toiminto päätyy jotenkin aina vasemman aivopuoliskon kielikeskukseen saakka. Huulten asennot voi jokainen testata kotona peilin edessä, mutta on varottava, ettei kukaan näe.

Miksi sanotaan rouvashenkilö eikä rouvahenkilö? Mistä ihmeestä se ässä siihen tulee? Ilmiö on vanha ja sitä tavataan kourallisessa yhdyssanoja. Tätä s-loppuisuutta ei pidä kuitenkaan sekoittaa sellaisiin todellisiin yhdyssanamuotoihin kuin sulhasmies ja kärpäslätkä, koska niiden -nen-loppu muuttuu muoto-opillisesti s:ksi. Rouva-sanasta on kyllä olemassa harvinainen muoto rouvanen (”Tulisitko tänne, rouvaseni?”), mutta se ei ole s-muodon pohjana vaan senjälkeistä syntyperää.

Muita esimerkkejä ovat saarnastuoli ja tiiliskivi (vrt. saarnanen ja tiilinen?). Aukotonta selitystä s:n ilmaantumiselle kaikkiin tällaisiin sanoihin ei ole. Joissakin tapauksissa lainana tullut sana on hahmotettu ja lohkottu virheellisesti, esimerkiksi saarnastuolin tapauksessa mallina on mitä luultavimmin ollut ruotsin stol. Joissakin on aistittavissa muotia ja muiden vastaavien sanojen mallin seuraamista. Minusta s-äänne tietyllä tapaa myös pehmentää yhdyssanaa, mutta tämäkään valaisu ei päde kaikkiin esimerkkeihin.

Kaisa Häkkinen: Mistä sanat tulevat

Porukan kielimiehenä saa olla moneksi: olen viime aikoina kommentoinut kutsukortin sananvalintaa, pohtinut suomalaisten siirtolaisten Pohjois-Amerikassa käyttämän finglishin ja nykyslangin eroja sekä oikolukenut jokusen työhakemuksen. Apua saa aina kysyä. Vaikka kirjakielestä ei pääse missään ammatissa eroon, kirjoittamista ei Suomessa nähdä vieläkään asiantuntijataitona, johon tarvitsisi kouluopintojen jälkeen enää keskittyä.

Tämä näkyy myös kirjoittamisen vähättelyssä, sillä tähän työvaiheeseen annetaan ani harvoin riittävästi puurtamisaikaa. Nimeltä mainitsemattomilla ammattialoilla kansliakieli ja hengitettävyys ja 55-sanaiset virkkeet ovat jopa ylpeydenaihe. Kymmenentuhatta kärpästä voi olla väärässä. Lehmänpaska ei ole hyvää.

Suomen Posti (nostalgiaa…) on suoraan myöntänyt, ettei Itella tarkoita mitään! Viestinnän – siis sen, että vastaanottava ihminen ymmärtää sanoman – ei uskota vaikuttavan yrityksen menestykseen tai laitoksen suosioon. Nykyajan yhtiö on kuin raitiovaunu, joka näyttää suuntamerkkiä aivan kuin voisi kääntyä toiseenkin suuntaan.

Lidlistä yritin kipaista hoitoainetta. Hyllynreunoihin oli pantu vain tuotemerkkien nimet, jotka näin kyllä tököttien omistakin etiketeistä! Purkkien käyttötarkoitus uhkasi jäädä täydelliseksi arvoitukseksi, piti vaihtaa kolmanteen kotimaiseen. Muistikuva siitä, että hoitoaine lepää yleensä päällään, sekä se, että etiketissä luki englanniksi conditioner, takasivat riittävän varmuuden. Kumppani kotona tyytyväinen.

Liekö vinoutuneen mielen seurausta, että kielessä kiinnostaa kaikki erikoinen. Olenhan syntynyt maailmaan Pohjanmaan kautta. Suomeen on lainautunut runsaslukuinen määrä lainasanoja, mutta mitä suomesta on lainattu muihin kieliin? Tosielämässä isompi ottaa pienemmältä, mutta kielissä pienempi ottaa isommalta. Ruotsiin on lainautunut tunnetusti etenkin pojke, englantiin sauna ja Molotovin cocktail. Maailman kieliin on tamili antanut katamaraanin ja grönlanti anorakin. Kaikki kantavat kulttuuria, suomessa tosin poika saunaan molotoveja.

Jalkapallon ystävänä olen haaveillut erotuomarin urasta. Kielenhuoltajan ja erotuomarin ammatit vastaavat toisiaan, koska molemmissa saa tuomita pilkkuja. Silti kielenhuoltaja ei ole koskaan hyvä. Toisen mielestä pipo kiristää päätä liikaa eli pitäisi pitää päänsä kiinni, toisen mielestä ei osata päättää eikä puuttua. Tässä hommassa on kuitenkin joitakin avuja. Paljastan tässä muutaman oivan kielitreenin ennen Wikileaksia.

Ensinnäkin kannattaa lukea paljon ja erilaisia tekstejä. Sisäpiiritietona: ainakin lehtien pikku-uutisia kehutaan näissä piireissä. Niiden tiivistä ilmaisua voi ihailla. Myös laulunsanat, mainokset ja käyttöohjeet ovat hauskoja tutkimuskohteita. Kun minä luen kaunokirjallisuutta, tahdon sen olevan kevyttä, jotta jaksan sitä kantaa repussani ja lukea reppuni ulkopuolella. Taitava huumori venyttää kieltä äärirajoille. Lukemalla laajenee kielitaju ja mielikuvituksen piiri.

Toiseksi on hyvä tutustua muihin kieliin, edes alkeisiin. Kukin kieli asettelee maailman palaset omintakeisella tyylillään, ja tähän asetelmaan tutustuminen kehittää yleistä kielitajua. Myös ansioluettelo näyttää paremmalta.

Kolmantena suosittelen sanaristikoiden täyttelemistä. Ristikot ohjaavat harvinaisten mutta väkevien sanojen maailmaan. Kiperissä tehtävissä esiintyy sellaisia sanoja, joita ei kukaan käytä, kuten olletikin, aikava ja välys. Toisaalta jokaisessa ristikossa on vihjeenä ATIK, johon haetaan paria ISMAIL!

Neljäntenä painu pehkuihin. Uni ei ole koskaan pahitteeksi.

Onko veljeä?

Jos veli on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, pitäisikö sanoa ”minulla on veli” vai ”minulla oli veli”? Toisin sanoen: mikä katkaisee aikamuodon vaikutusalan? Kumpikin muoto on perusteltavissa. Yhtäältä veli ei enää ole fyysisenä olentona olemassa, mutta toisaalta sisaruus (abstraktiona) ei myöskään lakkaa olemasta.

Imperfektiä (minulla oli veli) voi silti pitää luontevampana, koska preesensistä lukijalle syntyy herkemmin väärä tulkinta juuri veljen olemassaolosta. Asiaa voi lisäksi tarkastella kieliopin tunteman ns. dramaattisen preesensin näkökulmasta. Preesens nimittäin sopii tilanteeseen, jossa selostetaan mennyttä tapahtumaa kuin se tapahtuisi nyt: ”Kekkosen viimeinen presidenttikausi jää kesken, kun hän sairastuu – –.”

Myymäläimperfekti

Asiakaspalvelualalla toimineena olen havainnut nenäkästä käytöstä silloin, kun olen itse pyrkinyt kohteliaisuuteen. Kun olen kuullut henkilön nimen aiemmin mutta haluan vielä tarkistaa sen, saatan kysyä: ”Mikä teidän nimenne oli?” Vastauksena kajahtaa usein: ”Virtanen, ja on vieläkin!” Tällaisessa tapauksessa henkilö on päättelyjeni mukaan lähestynyt lingvistiikkaa kaavamaisesti setäläläisen koulukielioppistandardin sanelemana ajatellen kielen sosiaaliseksi (pää)funktioksi tiukan normienmukaisuuden tulematta ajatelleeksi variaatioperspektiiviä.

Vastaukseksi olen tyypillisesti esitellyt konventionaalisia kielenkäyttötapoja ja sosiokulttuurisesti konstruoituneita rakenteita sekä modifioinut elävää kielenkäyttöä takertumatta liiaksi normipohjaan. Olen siis koettanut selittää, että kieli ei ole mekaanista komentokieltä, vaan jopa valtaosalla (?) kaikista sanoista ja rakenteista on useampi kuin yksi merkitys ja tehtävä. Näin on imperfektilläkin, joka puhekielessä voi toimia tällaisena kohteliaisuuskeinona pehmentämällä kysymystä aikamuodon avulla.

Eipä preesenskään pelkkää nykyhetkeä (”Minulla on jano.”) kuvaa:

·     - tulevaisuus: ”Kunnallisvaalit järjestetään ensi vuonna.”

·     - ajaton: ”Valtimo kuljettaa verta sydämestä.”

·     - menneisyys: ”Kekkosen viimeinen presidenttikausi jää kesken – –.”

Suomalais-ugrilaisen kielikunnan kielten suhteiden nakertaja on selvinnyt. Joudun häpeäkseni toteamaan, että se on suomi. Todistusaineisto puhukoon puolestaan. Suomi on yhytetty  kujeilemasta, nimittäin laskemalla häpeilemättä sanojen arvoa: maja on lasten risuhäkkyrä (virossa arvokkaasti ’talo’), paatti hädin tuskin pysyy pinnalla (viron paat ’vene’) ja rätti on pahainen likariepu (virossa rätik ’liina’). Esimerkkejä olisi vaikka muille jakaa. Ilkeilyn syitä voi vain arvailla. Mahdollisena pidetään jo kauan sitten sattunutta välirikkoa, josta suomi ei näemmä ole vielä tänäkään päivänä toipunut.

Papua-Uusi-Guinea, tuo kielten kehto, on raottanut sanaista arkkuaan sen verran, että jokuset tutkijat ovat onnistuneet livahtamaan kielten sekaan. Kielten tutkimus on kuitenkin osoittautunut hitaaksi, koska moskiittojen piirittämästä tutkijasta tuntuu, että jokaisen kukkulan takana piileksii uusi kielikunta, jonka kieliä ei välttämättä edes kirjoiteta. Oli miten oli, erikoisimpiin piirteisiin kuuluu  epäilemättä värinimitysten puute. Huomattavan monissa kielissä väreihin ei oteta kantaa muutoin kuin tumman ja vaalean osalta. Tarkempi syyni on paljastanut, että värit ilmenevät kielissä varsin säännönmukaisesti.

Musta ja valkoinen esiintyvät aina, jos ja kun värejä kielen sanastossa on. Kolme väriä näkevissä kielissä on mukana punainen. Tavallisimmin seuraavaksi ovat vuorossa vihreä ja keltainen, jommassakummassa järjestyksessä. Sitten koittaakin sinisen vuoro, kunnes se antaa tilaa ruskealle. Värien puute (meidän näkökulmastamme) ei muuten ilmene vain heimokielissä, sillä vaikkapa venäjän kielessä ei ole pelkkää ’sinistä’, vaan puhujan on valittava joko ”vaaleansininen” tai ”tummansininen”.

Lääketieteessä kaikki perustuu todennäköisyyksiin – ja se on myös koko lääketieteellisen kielenkäytön perusta. Moni ei tule ajatelleeksi, että lääketiede on epäeksakti tiede. Potilaan diagnoosi perustuu parhaaseen senhetkiseen tietoon, ja tuo tieto lakkaamatta elää. Esimerkkejä todennäköisyyksistä tarjoaa roppakaupalla alkoholismi, tuo laaja mutta sumea kansantauti.

Kumpi on parempi: absolutismi vai kohtuukäyttö? Absolutisti ei kasvata tapaturmariskiään väkijuomilla, kun taas kohtuusiemailija vähentää riskiään sydäntauteihin. Korvaisiko jonkun työpaineet vaaraton pikku snapsi? Kenet tuollainen ryyppy sen sijaan johdattaa turmion tielle? Miksi lunastuskuntoisesta kolariautosta kömpii aina ulos umpihumalainen eikä raitis köyhien ystävä? Kenen sisuskalut tekevät tenän mäyräkoirasta, kuka taas kallistelee pulloa kuusi vuosikymmentä pelkin ahavoitunein kasvoin?

Todennäköisyyksissä potilaalla on yleensä tapana lukea itsensä suurempaan joukkoon. Jos lääkäri kertoo siirteen hylkimisriskin olevan 1/20, potilaalla on suuri taipumus käsittää riski olemattomaksi, ja jos juuri hän on se epäonninen yksilö, hän hämmentyy totaalisesti. Todennäköisesti hän tietenkin kuuluu niihin 19:ään, mutta riskin olemassaolo olisi hyvä tiedostaa. Murtoluvuista puhuttaessa potilas kiinnittää herkästi huomionsa vertailtavien lukujen näennäiseen suuruuteen: vaikka eri puolilla Suomea olisi 400 sairastunutta, kyse on väestöön nähden häviävän pienestä prosentista.

Varman alkoholineuvon antaminen on odotettua kinkkisempää. Elämä ei noudata tilastoja, mutta ihminen voi koettaa seurata sen jälkiä. Kielen (epä)tarkkuuteen kannattaa siis kiinnittää huomiota.

Radio Novan aamulähetyksessä kysyttiin tänään, viimeisenä  pnä helmikuuta, kuinka tärkeä täytyy henkilön olla, että murha muuttuu salamurhaksi.

Salamurha on poliittinen murha, jossa tekijä erityisesti pyrkii pysyttelemään salassa, vaikka harva murhaaja muutenkaan rehvastelee hirmutyöllään. Koska salamurha liittyy poliittisiin ja arvohenkilöihin, salamurha on usein tilaustyötä (lue: palkkamurha) tai siinä on fanaattinen motiivi.

Moni junamatkustaja ihmettelee, miksi VR ilmoittaa kuulutuksessaan, että juna ”saapuu ja lähtee” esim. raiteelta 2. Eihän juna arkijärjellä ajatellen voi saapua eri raiteelle kuin mistä se lähtee – junat eivät ainakaan suunnitellusti heittäydy äkkiarvaamatta viereiselle raiteelle. Sen vuoksi asian ilmoittaminen kaikissa saapumiskuulutuksissa on kielellisestikin eriskummallista.

Ristiriitaista ja kielenvastaista on sekin, miten kuulutuksessa käytetään rektiota eli sitä, että sana vaatii toisen sanan tiettyyn muotoon (esim. rakastan sinua vs. pidän sinusta). Toisin sanoen juna saapuu raiteelle, mutta lähtee raiteelta, mutta kuulutuksessa ne on ympätty tylysti yhteen. Näin toisaalta vältetään se, että kuulutukset venyvät kohtuuttoman pitkiksi, kun ne joka tapauksessa kajautetaan ilmoille vähintään kahdella kielellä.

Alun perin kuulutuksessa on ilmeisesti ollut tarkoitus yksinkertaisesti todeta sekä junan saapuminen että lähteminen erotuksena siihen, että kyseinen asema olisi pääteasema. Tarkkakorvaisin voi kuulla lyhyen tauon saapuu- ja ja-sanan välissä. Se kaikessa lyhyydessään kuvaa tuota kahden erillisen viestin väliä. Minusta kuulutuksen voisi korvata kahdella helpolla kuuluta-se-itse-tavalla:

1) K-juna Helsingistä Keravalle lähtee raiteelta…

2) K-juna Helsingistä Keravalle pysähtyy raiteella…

Jostakin ihmeestä on juurtunut käsitys, että suomi on maailman vaikeimpia kieliä, ellei peräti vaikein, mutta sellainen on populaaria pulsittiä. Unohtakaa jo koko loru. Väitteessä ei ole mitään tieteellistä. Kenen näkökulmasta suomi on vaikein kieli? Kysytäänkö nepalilaiselta, bolivialaiselta vai virolaiselta? Miten määritellään vaikeus? Mitään universaalia mittaria kun ei ole, vai kysytäänkö alieneilta? Mikä painaa vaakakupissa? Äänteiden määrä ja laatuko? Morfologian ja syntaksin solmut? Täh?

Vaikeuden illuusio johtuu suurelta osin siitä, että kulttuurisessa lähiympäristössämme elävät kielet ovat enimmäkseen indoeurooppalaisia, kun taas oma kielemme on uralilainen. Jos otetaan tieteen suurennuslasi kauniiseen käteen, nähdään, miten moni indoeurooppalaisista kielistä puuttuva suomen kielen piirre kukoistaakin kielissä ympäri maailman. Esimerkiksi sanojen runsas taipuminen ei ole suinkaan harvinaista.

Suomen kielestä on iloa internetissä surffatessa. Vaikka kielemme on asemaltaan ja puhujamäärältään maailman mahtavimpia, sillä on kyky oitis paljastaa toisen osapuolen salakavalat aikeet. Sähköpostilaatikkoon kolahtava pankin huipputärkeä tiedote harvemmin kirjoitetaan sqkaVin k1rjaiMiN virheiden pulputessa valtoimenaan, ellei kotipankin johtoporrasta ole yhtäkkiä vallannut gibbonilauma.

Nettiaika on tehnyt kiitollisen monen suomalaisen hyväonniseksi, sillä miten muuten olisi selitettävissä, että Zimbabwen syrjäytetty presidentti haluaa lahjoittaa juuri minulle $100,000,000, kun vain annan tilinumeroni ja joitakin muita rutiinitietoja. Käännöskoneiden ansiosta yhdyssanat ja sanojen perusmuodot ovat jotenkuten oikein, mutta omistusliitteet yhä kavaltavat kelvotkin yritykset. Jos taas omistusliitteet ovat moitteettomassa kuosissa, voi mainos karahtaa omituisiin sanavalintoihin, ja niin edelleen. Karikoita kyllä riittää.

Toisinpäin ei ole sen helpompaa: suomenkielinen teksti (kuten muunkieliset) vaatii ajatusta. Koska substantiivi tai verbi voi yhdessä tekstissä esiintyä kevyesti kymmenessäkin muodossa, koneiden on raskasta analysoida sanojen merkityksiä, puhumattakaan lauseiden informaatiosta. Jalka-sanasta katoaakin k (jalan), lehti-sanaan tupsahtaa d (lehdessä), yöstä tuleekin öinen. Jo tietyn sanan etsiminen tekstimassasta voi saada etsijän raapimaan päätään: miten tunnistaa suden, sutta ja susi samaksi sanaksi? Tulevaisuuden huippukehittyneitä kielenanalysaattoreita odotellessa urkkijan on sittenkin vaivattomampaa vain opetella suomea.

Lopuksi vielä osoitus siitä, miten erilaisuus voi olla kaunista:

Telepon, telephone, telefon, téléphone, telefono, telefonas, telefone, telefoni, puhelin.

Rusia, Rusija, Russia, Rusko, Errusia, Russie, Russland, Rusi, Rosja, Ryssland, Venäjä.

…sata vuotta sitten suomalaisista yli 15-vuotiaista osasi lukea 98,9 prosenttia? Suomalaisten lukutaito onkin ollut ylpeyden aihe jo kauan.

…kielet muuttuvat eri tahtiin? Jotkin kielet voivat jo 600 vuodessa muuttua niin paljon, että aletaan puhua eri kielistä. Esimerkiksi muinaispohjoismaisesta kielestä muodostuivat norja, tanska ja ruotsi. Jotkin kielet taas säily(i)vät tuhansia vuosia melkein muuttumattomina, kuten sanskrit ja latina.

…meteorologien mukaan myrsky on silloin, kun 10 minuutin keskituuli on vähintään 21 metriä sekunnissa?

…Heinäveden kunnan verkkosivut ovat luettavissa unkariksi ja esperantoksi?

…naistenviikolla viettää nimipäiviään 632 000 naista?

…sekä suomen kielessä että Zimbabwessa puhuttavassa šonan kielessä ’saha’ kirjoitetaan saha?

...on olemassa kieliä, joilla viestitään viheltämällä? Tunnetuin lienee Kanarialla puhuttava silbo. Vihellyskielillä on kuitenkin nykyaikainen vihollinen: kännykkä.

…lasta kutsutaan kahden ensimmäisen kuukauden ajan alkioksi, syntymään saakka sikiöksi, ja sitten lapseksi, sinappikoneeksi tai palotorveksi? Täysi-ikäistä aletaan kutsua aikuiseksi, tämänhän tiesitte jo. Mutta ketkä lasketaan nuorisoon, ketkä vanhuksiin? Mihin ajoittuukaan keski-iän kriisi? Kuka voi olla puumanainen? Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Vastaus on tylsä eikä millään tavoin vastaa malttamattoman kysyjän suuria odotuksia. Kumpikin kysytty muoto on nimittäin oikein. Molempia käytetään sen verran runsaasti, etteivät kielen ammattilaiset katso tarpeelliseksi antaa kummallekaan etumatkaa. Kenties jompikumpi vielä yleistyy toisen kustannuksella. – Eihän tällainen sekasotku voi jatkua! parkaisi kysyjä ja hyppäsi kaivoon.

Kirjakieltä luonnehditaan usein tylsäksi. Se on kuitenkin tylsää vain, jos siihen ei osaa puhaltaa elämän henkeä. Yhtä kirjakieltä ei ole olemassa. Hallinnollinen kieli on tylsää, koska sen on oltava jämptin täsmällistä (viranomaisasiat) ja kapulakielistä (kansalaisten hämärrytys). Kolumnien kepeä, puhekieltä lähentelevä kieli osaa olla viihdyttävää, tai sitten ei osaa, kuten usein käy.

Keltainen lehdistö viljelee kevyttä tyyliä, sillä lehdet ovat tuotteita ja ihmiset lukevat niitä sekä sivistyäkseen että viihdyttääkseen itseään. Kirjakielen vapautuminen onkin tervettä; ei kielikään jaksa aina tälläytyä juhlapukuun ja somaan rusettiin. Mutta silti tällainen pintaliito pitkästyttää. Salillakaan ei ole enää kuntosaliohjaajia vaan personal trainereita.

Vanhoille sanaehdotuksille (vaikkapa kärkky bakteerin nimitykseksi) on jälkikäteen helppo hihitellä, mutta sanaston tietoinen kehittäminen on ollut tärkeää. Ajatelkaa sanaa pilvenpiirtäjä. Miten kansa hirnuisi, jos sellaista nimitystä nykypäivänä ehdotettaisiin korkealle rakennukselle? Lohdutukseksi on todettava, että sanaston kehittäminen ei tätä nykyä ole sen tukalampaa: kesällä joku ehdotti jäykän haja-asutusalueen muuttamista näppärämmäksi harvamaksi. Näitä lisää!

Vieraiden murteiden valitetaan raiskaavan korvia. Savon murretta on pilkattu miumau-kieleksi, Turun murre kuulemma rikkoo ihmisoikeuksia. Kukaan ei ole kysynyt, miksi juuri nämä murteet ovat pannassa, joten minäkään en kysy. Koska blogi, jossa ei ole seksiä tai väkivaltaa, ei ole tuottoisaa liiketoimintaa, suunnittelin murretietämykseni täydentämiseksi ihka oikeaa sanankeruumatkaa Suomen maakuntiin. En kuitenkaan ehtinyt edes kotiovea sulkea, kun tuli stoppi. Sormeni jäi oven väliin. Tilanne ei silti ollut aivan lohduton, sillä huomasin hetimmiten sanankeruumatkan olevan tyystin tarpeeton: keksin aivan itse kymmenittäin värikkäitä ilmauksia, kun manasin punaisena mollottavaa sormeani. Eipä siitä sen enempää.

Slangi vilisee vittua, tuota vihatuinta sanaa, mutta jotakin arvovaltaa sietää sekin sanaroikale saada: on se sanavanhus sentään tuhatvuotiaaksi elänyt, tosin nykyisellä hektisellä elämäntyylillä hauta jo pian vartoo. Slangia ja puhekieltä voi päästä sanakirjoihin, mutta vasta silloin, kun se on kuollutta eikä sitä enää kukaan käytä. Uudet tuulahdukset tekevät kuluneista slangisanoista niiden omaisuutta, jotka kiskovat nitrojen lomassa nuorisovaatteita päällensä ja teeskentelevät trendikkäitä. Uusia, nimenomaan kirjakielen sanoja syntyy sanakirjantekijöiden mukaan kaksi tai kolme pysyvää sanaa per päivä.

Kirjakieli syntyi aikoja sitten länsimurteiden pohjalta, mutta kielellistä tasalainehdintaa on turha haikailla vieläkään. Sanahanat ruotsista tiputtavat enää pisaraa, kun taas englannin tungeksinta on rikkonut jo monet putkistot sekä yhden astianpesukoneliitännän. Venäjän putki on lähes kuivunut, paitsi ehkä Itämeren kaasuputki. Englannin merkitykseen nähden on kiintoisaa, että vanhat amerikansuomen lainasanat ovat miltei pelkkää arkisanastoa: kaara, mainari, taala.